Näin jälkikäteen voidaan todeta 7.6.2000 alkaneen matkan, jonka aikana paikkaansa kotimaiselta jalkapallokartalta etsinyt tulokas kasvoi kannattajien seuraksi. Taival on ollut täynnä kunniaa, draamaa ja tuskaa. Kaikki on voitettu, kaikki on menetetty, tuhkista on noustu feenikslinnun lailla ja tultu suurella uholla takaisin ennen kuin saatiin jälleen nöyrtyä.
On vaikea kuvitella Tampere Unitedia ilman aktiivista kannattajaryhmää kentän laidalla. Näin ajatteli jo alkukesästä vuonna 2000 muutama paikallinen rivikannattaja, ja he löisivät toisensa.
”Aloin itse käymään Tampere Unitedin peleissä heti sillä ensimmäisellä kaudella vuonna 1999. Päädyin vähän puolivahingossa katsomaan Nokialle paikallisen Pyryn ja Tampere Unitedin peliä. Jokin siinä puraisi heti. TamU voitti sen ottelun 1–4 tai 2–4. Dionision toisen maalin kohdalla tiedostin, että tämä on mun seura”, yksi kannattajatoiminnan perustajista ollut Tarmo Lyytikäinen kuvailee ensikosketustaan Tampere Unitediin.
”Kävin sitten yhtä tai kahta poikkeusta lukuun ottamatta katsomassa kaikki sen loppukauden kotiottelut, ja talvella heräsi ajatus, että olisi kyllä hienoa, jos olisi oikein kannattajaporukka siellä Tammelassa. Itse en kuitenkaan mitään saanut aikaiseksi, mutta sittemmin kauden jo alettua huomasin, että seuran silloisella keskusteluforumilla eräs herra kyseli innokkaita aloittamaan vastaavaa toimintaa. Niinpä sovimme tapaamisen nyttemmin jo lakkautettuun kahvilaan rautatieaseman kupeeseen.”
Kyseiseksi herraksi osoittautui Petteri Granat. Keskustelujen jälkeen päädyttiin siihen, että kokeillaan.
”Ensimmäinen ottelu oli 6.7.2000 Tammelassa FC Jokereita vastaan. Me vain menimme sinne Kalevan puoleiseen päätyyn. Olin onnistunut houkuttelemaan pari kaveriani mukaan. Toisin kuin muut katsojat, me jäimme seisomaan. Kun ottelu alkoi avasimme äänemme. Meitä oli neljä ja saimme osaksemme paheksuneita, mutta myös varsin huvittuneita katseita. Muutama laulu keksittiin lennosta ja yksi niistä on käytössä tänäkin päivänä”, Tarmo Lyytikäinen muistelee.
”Kun ottelu loppui meitä oli ’sektiossa’ jo kuusi. Pari uskaliasta oli saapunut viereemme, kun olivat tajunneet homman nimen. Siitä se alkoi. Tuon ottelun jälkeen Tampere Unitedilla on ollut muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta kannattajat läsnä aina, kun joukkue on pelannut”, jatkaa Lyytikäinen.
”Itse peliä en muista. Oltaisiinko hävitty? Se on jäänyt mieleen, että aurinko paistoi eikä ollut mitään hajua mitä oltiin tekemässä”, Petteri Granat kertaa tapahtunutta osaltaan.
Petteri Granat otti kannattajatoiminnan pyörittämisen vastuulleen. Kaikki piti opetella alusta, eikä maan ohuen kannattajakulttuurin takia ollut edes oikein ketään keltä kysyä neuvoa.
”Koko ajan oli puuhaa ja aina seuraava matsi tulossa. Ja aina täytyi järjestää, että hyvin pienestä ryhmästä vähintään jotkut olivat paikalla pelissä kuin pelissä. Minulla oli jotenkin sellainen naiivi usko, että kaikkihan ovat tällaisesta toiminnasta kiinnostuneita! Kaikkihan haluavat katsoa jalkapalloa ja laulaa! Luulin ihan tosissani, että oli vain ajan kysymys, kun meillä on kolme bussilastillista kannattajia jokaisella vierasreissulla”, muistelee Granat tuon aikaisia tuntojaan.
Tarmo Lyytikäinen allekirjoittaa Granatin näkemyksen, että läsnäolo jokaisessa pelissä oli tärkeää.
”Se toiminta oli alkuun hyvin kannattajamääräkeskeistä. Koin itse suurta vastuuta meidän määrästä peleissä ja raahasin katsomoon tuttuja ja tuntemattomia. Muistan tulleeni eräistä ristiäisistä suoraan puku päällä VPS-otteluun Tammelaan, ja KuPS-ottelun toiselle jaksolle hautajaisista. Eihän siinä mitään järkeä ollut”, Lyytikäinen myöntää.
Suomalaisen fanitoiminnan alkulähteillä
Yksi Jokerit-ottelussa laulaneista oli Tuukka Niukkanen. Niukkasen roolia voidaan parin ensimmäisen vuoden aikana pitää varsin merkittävänä.
”Se homma imaisi mukaansa heti. Meitä oli pieni porukka, mutta meillä oli aidosti hauskaa peleissä, ja kaikki elivät tunteella mukana. Arvostus mitä saatiin mm. joukkueelta, kun meitä oli vieraspelissä esimerkiksi se viisi henkilöä, oli iso asia pienelle porukalle, ja se antoi lisämotivaatiota kannustamiseen”, Tuukka Niukkanen niputtaa vuosituhannen alkuvuosia.
”Tommi Paavola kävi Kotkassa huutamassa pelin jälkeen meille, että meidän pitäisi lisääntyä”, Tarmo Lyytikäinen muistelee huvittuneena.
”Paavolan Tommi lukeutuu edelleen todella korkealle kaikkien aikojen TamU-suosikkini listauksessa. Ei antanut milliäkään kentällä periksi ja oli selvästi ensimmäinen pelaaja, joka ymmärsi sen mitä me yritimme saada alulle. Hän repi muun joukkueen hävityn pelin jälkeen vaikka väkisin kiittämään kannattajia. Hän onnistui yhdessä kaudessa jättämään itsestään lähtemättömän jäljen”, Lyytikäinen ylistää Paavolaa.
Tampere Unitedin kannattajat saavat edelleen kuulla Tampuriini-nimestä. Tämä oli kannattajaryhmän nimi kolmen ensimmäisen kauden ajan, ennen kuin toiminta siirtyi uusien henkilöiden vetämäksi, ja Sinikaarti aloitti toimintansa.
”Eihän silloin ollut kuin HJK:lla Forza, Lahdella FCLK, Jokereilla 116%, Interillä Ultraboyz ja Vaasassa myös toimintaa. Banzai aloitteli Kuopiossa meidän kanssamme samoihin aikoihin. Meitä jotenkin huvitti se, että suhteellisen pienet ryhmät ottivat homman niin kovin tosissaan. Se meidän Tampuriini-nimi oli yhdistelmä seuran nimeä ja itseironiaa. Se myös ärsytti monia”, Petteri Granat kertaa nimen taustoja.
Tarmo Lyytikäisen mukaan eräs toinen nimi oli todella lähellä päätyä faniryhmän nimeksi.
”Koboltit oli pöydällä pitkään. Nimi tuli joukkueen pelipaidasta, joka on koboltin sininen. Siitä logostakin taisi olla jollain joku hirviöhahmotelma olemassa. Nähtiin kuitenkin se lopulta ehkä meille jotenkin vieraana. Me noin lähtökohtaisesti pidimme peleissä vain hauskaa ja siinä oli aika paljon hassuttelua mukana.”
”Muutamaan otteeseen olen kyllä miettinyt, että se Koboltit olisi ollut kyllä sellainen nimi, että sen alle ultrahenkisemmänkin ihmisen olisi ollut helpompi tulla. Näen, että jos Kobolttiin olisi päädytty, ryhmä voisi vallan hyvin edelleenkin olla sen niminen”, jatkaa Lyytikäinen.
Suomen mestaruus 2001
Juuri aloitellut ryhmä palkittiin Veikkausliigan toimesta kauden 2000 päätteeksi ”Vuoden lojaalisin kannattaja” -palkinnolla. Pokaali löytyy edelleen seuran toimistolta. Lisää mannaa satoi koneeseen, kun United pelasi seuraavalla kaudella huikean kauden ja voitti kaikkien yllätykseksi Suomen mestaruuden sekä eteni Suomen Cupissa loppuotteluun asti. Menestys näkyi myös Tampuriinin todella nopeana kasvuna. Ryhmästä kasvoi parissa vuodessa kokoluokaltaan yksi suurimmista Suomessa.
”Se vuodessa tapahtunut muutos oli todella merkittävä. Siinä kun yhtäkkiä saattoi joutua sanomaan, että valitettavasti bussi on jo täynnä”, Tuukka Niukkanen muistelee.
”Silloin tuli olo, että ollaan jo aika kaukana siitä ajasta, kun Petteri ajoi meitä autolla katsomaan jotain vierasmatsia. Samalla tuo kasvu oli myös itselle raskasta ja jopa vähän merkki siitä, että ehkä muut saavat jatkaa tästä”, jatkaa Niukkanen.
Tuukka Niukkanen palaa mielellään kauden 2001 muistoihin.
”Moni reissu on jäänyt eri syistä mieleen. Tilausjuna Cupin loppuotteluun Helsinkiin ja matkan katkeaminen Toijalaan, kun tuli tieto ottelun peruuntumisesta. Se kun meitä lähti kolme Rovaniemelle junalla seuraamaan peliä, ja siitä tuli sellainen raju vuorokauden reissu, jossa paluumatkalla Ville Lehtinen onnistui jotenkin myymään meille kännykkäliittymät. Jokainen peli oli omalla tapaa elämys ja jokaisesta jäi jonkinlainen jälki itseeni”, Niukkanen tunnelmoi.
Miten näet Tampere Unitedin ja suomalisen kannattajakulttuurin vuonna 2020?
”Seuraidentiteettihän on muuttunut täysin. Ennen oli seura ja kannattajat. Nyt ne ovat yhtä. Yhä voi tulla kritiikkiä pelaajille ja valmennukselle, kuten välillä kuuluukin tulla, mutta kohta kymmenen vuoden takaiset tapahtumat ovat syventäneet kannattajien suhdetta seuraan huomattavasti. Samalla olen oppinut ymmärtämään alasarjojen tärkeyden. Aikoinaan minulle oli vain Veikkausliiga ja kritisoinkin paljon sitä, miksi alempia sarjoja ylipäätään pelataan samana päivänä. Olen oivaltanut seurojen perinteiden ja omien identiteettien tärkeyden”, Petteri Granat vastaa.
”Tällä hetkellä seuraaminen minun osaltani tapahtuu lähinnä TV:n kautta. Mutta, sanotaanko näin, että kauaksi on tultu siitä hetkestä, kun tapasimme toisemme ensimmäistä kertaa. Olen ylpeä siitä mikä laitettiin alulle, mutta myös ihaillen seuraan tämän päivän kannattajakulttuuria, vaikkakin vain sivukatsojana”, tiivistää Tuukka Niukkanen.
”Vaikka me ollaan juuri tiputtu sarjatasoa alemmaksi, seura voi mielestäni paremmin kuin koskaan ennen. Olemme todella terveellä pohjalla, meillä on laaja kannattajakunta, juniorimäärät kasvavat prosentuaalisesti kovinta tahtia koko Pirkanmaalla ja talous on hoidettu mallikkaasti. Omaamme riittävän määrän kunnianhimoa ja järkeä yhdessä. Itse olen koko ajan enenemissä määrin vähemmän kiinnostunut jalkapallosta Tampere Unitedin ulkopuolella. Nyt 20 vuotta myöhemmin olen kovaa vauhtia keski-ikäistyvä hiljattain yksin jäänyt pullukka. Olen tiedostanut ja hyväksynyt, että on varsin todennäköistä, ettei itselleni koskaan jälkikasvua tule. Jotenkin tästä touhusta on tullut sitä kautta entistäkin tärkeämpää, ja haluaa edesauttaa siinä mihin tilaan tämä seura jää, kun jonain päivänä ei enää ole täällä”, Lyytikäinen päättää.
